Paatsamasinisiipi

100-vuotiaalle Suomelle äänestettiin kansallisperhonen

Suomelle valittiin kansallisperhonen vuoden 2017    äänestyksessä. Äänestyksen voitti paatsamasinisiipi (Celastrina argiolus), jota äänesti 6 300 suomalaista (17,3 % äänistä). Yhteensä ääniä annettiin huimat 36 500.

Äänestäjät kertoivat paatsamasinisiiven kuvastavan suomalaista luonnetta. Perhosta luonnehdittiin näin:

”Pieni mutta sisukas”, ”Pröystäilemätön, vaatimattomuudessaan upea ilmestys”, ”Herkkä ja kaunis, ei pidä itsestään meteliä”, ”Yksinkertaisen linjakas, suomalaisen näköinen perhonen”, ”Kuin pieni koru Pohjolan luonnon keskellä”, ”Pieni mutta kaunis perhonen, kuin Suomi maailman mitta-kaavassa. Lähempää katsottuna upea ja täynnä lumoavia yksityiskohtia.”

Kansallisperhosen valinta oli osa Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden ohjelmaa. Uuden kan-sallistunnuksen valitsemisen lisäksi hankkeella haluttiin edistää Suomen perhosten ja niiden elinympä-ristöjen tuntemusta. Vuokon Luonnonsuojelusäätiön käynnistämän hankkeen järjestelyissä olivat mu-kana Suomen Luonto, Suomen luonnonsuojeluliitto, Suomen Perhostutkijain Seura ry sekä Etelä-Karjalan Allergia- ja Ympäristöinstituutti.

Perhoset Suomessa

Yleistä mielikuvaa monimuotoisempia

Perhoset ovat yksi suurimmista eliöryhmistä sekä Suomessa että maailmanlaajuisesti. Suomesta on tavattu 2591 perhoslajia (tieto päivitetty 16.3.2017), joista yli 2300:n katsotaan esiintyvän täällä vakiintuneesti, ympäri vuoden.

Useimmille sana perhonen tuo ensimmäisenä mieleen päiväperhosen. Mielikuva on kuitenkin harhaanjohtava, sillä alle 5 prosenttia perhoslajeistamme (121 lajia) on päiväperhosia. Suurin osa perhosista on niin sanottuja yöperhosia, ja valtaosa niistä on liikkeellä muina vuorokauden aikoina. Koska päiväperhoset ovat kuitenkin näkyvimpiä, suurin osa ehdokkaista kansallisperhoseksi on valittu niiden joukosta.

Yöaikaan liikkuvia perhosia ovat muun muassa yökköset (Suomessa noin 530 lajia), mittarit (noin 310 lajia) ja koisat (noin 200 lajia). Myös kiitäjät (17 lajia) ovat monelle tuttuja yöperhosia. Kääriäisissä (noin 400 lajia) ja jäytäjäkoimaisissa (noin 500 lajia) on myös paljon yöaktiivisia lajeja, mutta vielä useampi niistä on liikkeellä juuri ennen auringonlaskua tai heti auringonnousun jälkeen.

Perhoset ovat kooltaan ja väritykseltään monimuotoisia. Pienimpien lajiemme (kääpiökoiden) siipien kärkiväli on vain noin 0,4 cm, kun suurimmilla lajeilla (muun muassa syreenikiitäjä) kärkiväli voi olla yli 10 cm. Väritykseltään varsinkin yöaktiiviset lajit ovat vaatimattoman näköisiä: ruskeita tai harmaita. Joukosta löytyy kuitenkin myös kauniin värikkäitä lajeja, kuten myrkylliset siilikäslajit tai metallinkiiltoiset välkekoit.

Perhosten nuoruusvuodet

Perhonen on ”nuoruusvuosinaan” – siis munana, toukkana ja kotelona – yhtä paljon perhonen kuin muodonmuutoksen jälkeen ”vanhuksena” eli perhosaikuisena. Ilman varhaisempia kehitysasteita ei voisi olla olemassa aikuisia perhosia.

Perhosen kehitysvaiheista muna- ja kotelovaihe ovat passiivisia, ja perhosen kasvu eli muodonmuutos tapahtuu munan tai kotelon sisällä. Toukka- ja aikuisvaiheessa perhonen liikkuu aktiivisesti. Toukkavaiheessa perhosella on kaksi keskeistä tehtävää: kasvaa sekä varastoida energiaa aikuisvaihetta varten. Aikuisvaiheessa perhosen tehtävänä taas on lisääntyminen ja naarailla munien tuottaminen lajin toukalle soveltuvaan elinympäristöön.

Rooli ekosysteemeissä

Perhosella on luonnon ekosysteemeissä merkittävä ja monipuolinen rooli. Perhoset ovat monien kasvien tärkeitä pölyttäjiä. Vielä suurempi merkitys perhosilla on kasvien kasvun- ja kannansäätelijöinä: syödessään kasvin osia perhostoukat rajoittavat sen kasvua ja siementuotantoa. Saalistaville eläimille, kuten hyönteissyöjälinnuille, lepakoille, kovakuoriaisille ja sudenkorennoille perhoset ovat merkittävä ravinnonlähde. Perhostoukat ovat myös isäntäeläimiä suurelle joukolle loispistiäisiä ja -kärpäsiä.

Monet toukkana hyötykasveja syövät perhoslajit, kuten omenakääriäinen tai mäntymittari, voivat haitata ihmisiä, mutta kokonaisuutena perhosista on meille selvästi enemmän hyötyä kuin haittaa. Ilman perhosia ympäristömme olisi vähemmän monimuotoinen ja todennäköisesti meidän kannaltamme haasteellisempi paikka elää.

Perhosen uhkia

Tehokas maa- ja metsätalous, asuinalueiden, teiden ja vesien rakentaminen, soranotto ja kaivostoiminta ovat tuhonneet perhosille sopivia elinympäristöjä. Vuoden 2010 uhanalaisarvioinnissa kolmasosa perhoslajeista päätyi punaiselle listalle, eli uhanalaisten, hävinneiden, silmälläpidettävien tai puutteellisesti tunnettujen lajien joukkoon. Paahdeympäristöt, kuten harjuluonto, kuivat niityt ja kedot ovat vähentyneet. Harjusinisiipi (Pseudopholotes vicrama) on esimerkki erittäin haavoittuvasta perhoslajista: jos paahteinen harju kasvaa umpeen, perhonen häviää.

Toisaalta ihmisen toiminta on muokannut ympäristöjä monille lajeille sopiviksi. Perhoset elävät usein erilaisilla reuna-alueilla: metsien, peltojen ja joutomaiden reunoilla – tai vaikkapa voimalinjojen alla. Myös tie- ja ratapenkereet toimivat vaihtoehtoisina ympäristöinä.

Myös soiden lajisto on kärsinyt suopinta-alan vähenemisestä. Esimerkkinä tästä on muurainhopeatäplä (Boloria freija): kun ojittaminen tuhoaa suon luonteen, laji häviää lähes välittömästi.

Myös ilmastonmuutos vaikuttaa perhosiin huomattavasti (lisää alla).

Perhoset luonnon tilan indikaattoreina

Perhoset ovat merkittäviä luontoindikaattoreita eli myös muun luonnon tilaa kuvaavia mittareita. Perhoslajien lukumäärä on suuri, lajien biologia sekä esiintymiskuva ovat hyvin tunnettuja, ja toisen asteen indikaattoreina ne reagoivat herkästi elinympäristössä tapahtuviin kasvillisuuden muutoksiin ja ilmaston muuttumiseen.

Paahde-ekosysteemien, kuten harjujen ja ketojen, uhanalaisuus ja ihmisen synnyttämien korvaavien elinympäristöjen (esimerkiksi lentokentät ja tie- ja rataympäristöt) merkitys tiettyjen lajien viimeisinä turvasatamina ymmärrettiin ensimmäisenä perhoslajiston kautta. Uhanalaisen perhoslajiston esiintymiskeskittymä indikoi, että paikalla esiintyy myös muiden eliöryhmien uhanalaista lajistoa, joilla on samanlaiset elinvaatimukset. Koska perhosten toukkien elintavat tunnetaan hyvin, niiden elinvaatimusten huomioiminen on keskeisessä roolissa paahdeympäristöjen ja myös niittyjen hoitotoimia suunniteltaessa.

Perhoset ja ilmastonmuutos

Myös ilmaston lämpenemisen seurannassa perhoset ovat tärkeä eliöryhmä. Erityisesti yökkösten ja mittarien toukkien elinvaatimukset ravintokasvin suhteen ovat vaatimattomia, joten ilmasto on käytännössä ainoa tekijä, joka säätelee näiden lajien levinneisyyttä keskisessä ja pohjoisessa Euroopassa. Tälle osalle perhoslajistoa parin viimeisen vuosikymmenen aikana tapahtunut kasvukauden lämpösumman nousu on merkinnyt suurta muutosta niiden levinneisyysalueessa. Meidän näkökulmastamme eteläinen lajisto on levinnyt pohjoiseen, äärimmäisenä esimerkkinä pikkuhäiveperhonen (Apatura ilia), jonka levinneisyyden pohjoisraja 20 vuotta sitten oli Etelä-Latviassa ja nykyisin noin 800 kilometriä pohjoisempana, Pohjois-Karjalassa. Vastaavasti meidän näkökulmastamme pohjoinen lajisto on vetäytynyt kohti pohjoista, mutta hieman hitaammin, koska populaatioiden häviäminen tapahtuu pienellä viiveellä. Esimerkiksi metsäpohjanmittarin (Entephria caesiata) yleisen esiintymisen eteläraja on 20 vuodessa siirtynyt etelärannikolta Kainuun eteläosien korkeudelle, eli lähes 400 kilometriä pohjoisemmaksi.

Ääritapauksia oleellisempaa on kuitenkin ymmärtää kokonaiskuva: koko perhoslajistomme on nykyisin sekä lajistoltaan että lajien runsaussuhteiltaan täysin erilainen kuin vielä 20 vuotta sitten. Todennäköisesti jo nykyisin tapahtunut keskilämpötilojen nousu tulee aiheuttamaan vastaavia muutoksia muissakin eliöryhmissä – siis koko luonnossamme. Muutos kestää kuitenkin kauemmin, koska niissä lajiston leviäminen ja taantuminen tapahtuu hitaammin kuin perhosissa.

Ilmastonmuutos on tuonut meille paljon uusia lajeja, mutta moni perinteinen laji on harvinaistunut. Lajimäärää tärkeämpää on mahdollisimman monen perhoslajin säilyminen monimuotoisessa ympäristössämme.