Pertti Koskimies tuntee maailman arktisimman petolinnun pesäpaikat. Hän on kartoittanut tunturihaukan (Falco rusticolus) asuttujen reviirien, pesivien parien ja poikasten määriä Pohjois-Fennoskandiassa jo 25 vuoden ajan.
Tutkimus on osa globaalia seurantaa, jossa kehitetään uusia keinoja tunturihaukan suojelemiseksi. Vuokon Luonnonsuojelusäätiö on rahoittanut tutkimusta.
Tiedot ovat huolestuttavia: ”Parhaina vuosina Suomessa on ollut yli 40 asuttua reviiriä, nyt vain viidentoista luokkaa. Tänä vuonna löytyi kymmenkunta pesää, joista varttui poikasia”, Koskimies kertoo.
Vielä 2000-luvun alussa Suomessa pesi yli 30 haukkaparia. Laji on meillä äärimmäisen uhanalainen (CR).
Hiljaisen talven pesijä
Elämä avotunturissa vaatii epätavallisia aikatauluja. Tunturihaukka aloittaa pesintänsä jo talvella. Sen on pakko, jotta poikaset ehtivät itsenäistyä ajoissa.
Jalohaukoista suurin tarvitsee laajoja saalistusmaita, sillä sen poikaset vaativat riekkoja päivittäin. Piilottelevien saaliiden löytäminen on tuuristakin kiinni.
Haukanpoikaset harjoittelevat saalistusta loppukesällä, jolloin muilla linnuilla on rutkasti poikasia. ”Silloin on kaikkein eniten huonosti lentävää ja lentokyvytöntä harjoituskappaletta”, Koskimies kuvailee saalistarjontaa.
Tunturi-Lapin kesä on nopeasti ohi. ”Saalistus on niin vaativaa, että poikasella menee kuukausia oppia tulemaan yksin toimeen. Sitten tuleekin jo seuraava talvi”, Koskimies luonnehtii pohjoisen olosuhteita.
Peto seuraa saalistaan
Tunturihaukan kanta riippuu täysin riekoista. Koskimies on kerännyt haukkojen pesäpaikoilta näytteet yli 6000 saaliseläimestä. Jättimäinen luu- ja höyhenaineisto on osoittanut, että haukanpoikasten ateriat ovat 90-prosenttisesti riekkoja ja kiirunoita. Niistä kolme neljästä on riekkoja.
Riekkokannat ailahtelevat luontaisesti. Sykli on yleensä noin nelivuotinen, sillä myyrien ja sopulien määrä vaihtelee kolmen–neljän vuoden jaksoissa. Kaikki vaikuttaa kaikkeen: kun jyrsijöiden määrä romahtaa, niiden saalistajat ryhtyvät metsästämään lintuja, myös riekkoja.
”Harvinaisempaa on tämä nykyinen tilanne, jossa riekkokanta on jäänyt aallonpohjavaiheelle. Taantuma on poikkeavan pitkä ja laaja-alainen”, Koskimies kertoo.
Koskimies selittää riekkojen rajun vähenemisen johtuvan sääoloista. Viime aikojen runsaina sopulivuosina alkukesät ovat olleet koleita. Saalistuspaine pedoilta on ollut pienempi, mutta riekonpoikaset eivät ole saaneet viileässä tarpeeksi hyönteisruokaa. Untuvikkojen kuolleisuus on siksi ollut pitkään keskimääräistä korkeampaa.
”Ravintonäytteistä on pystytty todistamaan, että edes silloin kun riekkoja on vähän, tunturihaukka ei osaa pyydystää mitään muuta”, Koskimies sanoo. Tällöin haukkanaaras ei tule pesimäkuntoon, tai poikaset eivät selviä talven yli.
”Säät ovat olleet huonot juuri riekoille kriittisimpään aikaan. Se on tämmöistä sattuman ikävää leikkiä”, Koskimies toteaa. ”Riekon poikasia on ollut niin vähän niin monta vuotta peräkkäin. Ja peto seuraa saalistaan – se on luonnon kiertokulkua.”
Ruoka ja ihmiset haukkojen huolena
Riekkokannoille voi Koskimiehen mukaan tehdä hyvin vähän. Ainoa keino on metsästyksen rajoittaminen. Tänä vuonna riekko onkin rauhoitettu Lapin eteläpuolella. Pientä toivoa tunturihaukoille tuo, että riekkokannat ovat nyt lievässä nousussa Utsjoella ja Enontekiöllä.
Saalislajin aallonpohjan lisäksi tunturihaukkaa häiritsevät ihmiset. Jos pesivä haukka häiriintyy ja lähtee pesältä, munille käy huonosti. Koskimiehen mukaan pesät täytyy huomioida maankäytön suunnittelussa: ”Se tarkoittaa, ettei mitään kelkka-, retkeily- tai koiravaljakkoreittejä vedetä pesien läheltä.”
Tutkimusta tehdään yhteistyössä Metsähallituksen kanssa. Metsähallitus hyödyntää tuloksia pesäpaikkojen valvonnassa. Se pystyy torpedoimaan tunturihaukan rauhaa uhkaavia hankkeita. Tiedot pesäpaikoista pidetään salaisina, jotta ihmisiä ei houkuteltaisi pesien lähelle.
Loputon tutkimus
Tutkimuksessa on selvinnyt, että tunturihaukka pesii lähinnä korpin aikoinaan asuttamissa risupesissä. Suojaisat pesät sijaitsevat pystysuorilla, mahdollisimman lumettomilla kalliojyrkänteillä.
Lajille on suojelumielessä kehitetty kallionkolosta jäljittelevää pönttömallia. Pönttöjen avulla häiriöalttiissa paikoissa pesiviä haukkoja voi yrittää houkutella rauhallisemmille seuduille. Norjasta on myös rohkaisevia tuloksia ihmisen tekemistä, korpinpesiä jäljittelevistä avoimista risupesistä.
Koskimies on kiertänyt tunturihaukan pesiä 1990-luvun alusta lähtien. ”Tämä on tällainen loputon tutkimus”, hän naurahtaa. Tällä vuosituhannella hän on tarkastanut vuosittain 59 eri reviiriä. Niistä 44 sijaitsee Suomessa, kuusi rajojemme tuntumassa Ruotsissa ja yhdeksän Norjassa. Kaikki Suomesta tunnetut reviirit ovat tutkimuksen piirissä.
”Ihan viime vuosina kaikilla reviireillä ei ole käyty, koska ne ovat olleet riekkokantojen niukkuuden vuoksi jo niin kauan autioina. Vuosikausia ollaan kyllä käyty kymmenillä tyhjillä paikoilla ja odoteltu pesintöjä vesi kielellä”, Koskimies kertoo.
Suurin osa reviireistä on ollut asumattomana vuosia, mutta työ haukkojen hyväksi jatkuu. Toiveissa on, että erämaan villein huuto täyttää vielä joku kevättalvi autiotkin tunturit.