Vaelluskalojen puolesta

Etelä-Suomessa elvytettiin ja suojeltiin uhanalaisia vaelluskalakantoja rakentamalla lisääntymispaikkoja.

Vuokon luonnonsuojelusäätiö tuki Tero Tschokkisen hanketta apurahalla kutusoraikoiden kunnostus- ja rakentamistöissä.

Projekti edisti Etelä-Suomen vaelluskalakantojen ja erityisesti erittäin uhanalaisten jokiin sekä puroihin nousevan meritaimenen luontaista lisääntymistä. 

Tschokkinen kertoo, että uusien soraikoiden rakentaminen ja vanhojen pöyhintä lietteen ja sedimentin poistamiseksi tehtiin lapioilla. Työ oli likaista ja raskasta. Vedenpinta sai osin nousta soraistuksen jälkeen. 

Restauroituja perättäisiä kutusoraikoita Kirkonkylänojassa. Kuva: Tero Tschokkinen

Etureunoja jouduttiin useissa paikoissa lujittamaan vedenalaisilla kivillä, jottei sora valuisi alavirtaan. Nousuestettä ei saanut syntyä. Myös penkkaa piti usein vahvistaa kivillä, ettei vesi etsisi sivulta uutta väylää.

–Vuonna 2021 toimin yhteistyössä Vantaan kaupungin kanssa, jotta voitiin lyhentää työmatkoja ja välttää koronaa. Toiminta keskittyi Vantaan Kylmäojaan, Kirkonkylänojaan ja Rekolanojaan, Tschokkinen kertoo. 

Työ alkoi materiaalin levittämisellä Kylmäojan alajuoksun kuluneille tai umpeen liettyneille nouseviksi muotoiltaville soraikoille. 

–Sieltä siirryin Korsoon, Rekolanojan yläjuoksulle, jossa restauroin ns. Saaren alueen soraikot Ankkapuiston eteläpuolella. 

Veden virtaus saatiin palautettua sorakoiden yli. Tämän jälkeen Tschokkinen siirtyi kunnostamaan lisääntymiskohteita Kirkonkylänojan alajuoksun ns. U-mutkan jyrkkään kanjoniin, jossa uomaan laskeuduttiin tikkailla. Kivet palautettiin paikalleen, soraikot muotoiltiin nouseviksi ja etureunat lujitettiin osin vedenalaisilla kiveyksillä.

–Mutkan alapuolisilla kohteilla virtauksen sivuun työntämän tai alas valuneen soran palautus oli työlästä. 

Kohde ennen soraistamista ja soraistamisen jälkeen. Kuva: Tero Tschokkinen

Tschokkinen ryhtyi puhdistus- ja rakennusoperaatioon olemassa olevien aineksien avulla alempana Koivuhaan ostoskeskuksen luona. Näiden lisäksi hän levitti paikalle tilattua ja toimitettua soraa massiiviseksi soraikoksi Kylmäojan keskijuoksulla, joka oli kadonnut kulumisen takia. 

–Määrä oli suuri, toimitus meni kauas ja maasto oli soista ryteikköä. Urakka oli kova, Tshcokkinen kertoo. 

Viimeisenä vuorossa oli tutkimusmatka Helsingin puolelle Vantaanjoen Pakilanpurolle. Tschokkinen segmentoi sen ominaisuuksien perusteella ja laati sen pohjalta kunnostussuunnitelman tuleville vuosille. Kutusoramateriaalista dosimetrilla kuivalla maalla saadun gamma- ja beetasäteilyn tyypillinen lukema oli 0,18–23 mikrosievertiä tunnissa. 

–Tulos on normaali. Vesi pysäyttää käytännössä raskaat alfa-hiukkaset, joten niitä ei mitattu. Veden lämpö pysyi työpäivän aikana vakaana, mutta nousi hieman verrattaessa aamun ja iltapäivän arvoja. 

Alkusyksyllä vesi oli aamulla jopa ilmaa lämpimämpää. Kova työ tuotti tulosta, sillä syksyn tarkkailussa kudusta näkyi selviä viitteitä varsinkin kohdepurojen alajuoksuilla nimenomaan Tschokkisen rakentamilla ja kunnostamilla kohteilla.